Miten meni niinkuin omasta mielestä?

Keskiviikko 1.6

Tämä päivä ei mennyt kuten Strömsössä, mutta koskapa mulla menis. Kuten ehkä olettekin lukeneet täältä niin tänä päivänä sattui pieni onnettomuus. Kaaduin potkupyöräni kanssa turvalleni niin, että nilkka nyrjähti kaatuessani portaissa. Eka ajatus tietty oli, että näkikö kukaan (ei varmaan kuin sellaiset 50 ihmistä jotka kans juoksivat kiireisinä junaansa). Toinen asia oli, että onneks kävin just suihkussa ja mulla on puhtaat alushousut jalassa (olin siis tulossa salilta). Kolmas ajatus oli jo, että nyt tästä ei nousta omin avuin ja että nyt kävi pahemmin kuin olisi tarpeellista.

Kun ystävälliset ohikulkijat soittivat ambulanssin, laittoivat potkupyöräni lukkoon, hakivat hernepussia kaupasta, olivat ambulanssia vastassa niin mitä teen minä? Itken paikalle sattuneen lääkäriin olkapäätä vasten sitä, että mulla on syöpä joka pitäis leikata kahden viikon päästä. Ai, ootko sä kiinnostunut tästä nilkastani joka on turvoksissa kuin puolikas tennispallo ja musta kuin murjaani? Mutta kun mua nyt kiinnostaa enemmän mun syöpä, leikkaus ja se miten helvetissä saan potkupyöräni ambulanssin kyytiin kun en nyt taida ehtiä junaanikaan kun se taisi mennä jo?? Ai räkä valuu naamaa pitkin? No on tosi noloa, myönnetään, mutta mun syöpä. Kun sitä ei ole edes suvussa, miksi se muhun iski? Onneks iski ettei tullut lapsilleni tai miehelleni, mä selviän kyllä!! Ai se ambulanssi tuli jo, mutta kun mulla olis ollut niin paljon kerrottavaa vielä mun syövästäni, haluaisitko lähteä mun mukaani niin jutellaan lisää?? Ai et vai, no miks ihmeessä et?? No mutta hyvää illan jatkoa sitten vaan.. heeeeei, älä meeeee, mä tästä mun syövästäni olisin vielä vähän kertonut.. heeeeeeeeeeiiii!!

Päivystyksessä istua nökötän ja syön sipsiä. Kamala nälkä, päätä huimaa, jalkaa särkee ja sudoku-vihko on perseen alla odottamassa, mutta en voi nyt keskittyä siihen. Mietin onkohan se nilkka murtunut, jos on miten käy leikkauksen, saanko kepit, miten voin viedä koiraa ulos, nälkäkin on, ei vieläkään tapahdu mitään, lyijykynä taskussa ja kumi kans, kunhan ei tipahda pönttöön kun könkkään sinne rullatuolini kanssa.

Vihdoin lekuri huutaa mun nimeni, kysyy mitä olen tunaroinut (ei ehkä ihan näillä sanoilla) ja kysyy onko sairauksia. No mutta kas kun satuitkin kysymään, on mulla syöpä.. Tällä kertaa jätin sukuhistoriat ym selvittämättä, mietittiin yhdessä miten leikkauksen käy jos on murtunut. Sanoo, että on leikkaavasta kirurgista ja anestesialääkäristä kiinni leikkaavatko kipsin ollessa jalassa. Aina on kuitenkin veritulpan vaara. Laittaa mut röntgeniin ettei asia menisi ihan arvuutteluksi ja takasin tullessani kertoo hyvät uutiset, ei murtumaa. Melkein halaan häntä, mutta nyt on mennyt kaikki energia jo selviytymiseen nälän kanssa. Eikä hän olisi ehkä tykännyt kun olisin alkanut lähentelemään. 

Kotona olen lähemmäs puolen yön aikaan. Ajatuskin siitä, että en pääse vapaapäivänä lenkille enkä rullaluistelemaan saatikaan salille kiristää päänuppia. Mutta kipu nilkassa muistuttaa taas miksi välillä olisi hyvä hidastaa tahtia. Kysyn Ukkokullalta opinkohan tästä mitään. Tuskinpa, oli vastaus. Taitaa perhana olla oikeassa, taas kerran.

Torstai 2.6

Saan viestin veripalvelusta, olen yrittänyt käydä säännöllisesti luovuttamassa verta, viimeksi kuukausi sitten. Silloin en vielä tiennyt sairastavani ja eihän tämä veren mukana tartu. Veri on ehditty käyttämäänkin jo joten toivon, että joku on hyötynyt siitä. Teen tällä kertaa testin olisinko luovutuskelpoinen. Ensimmäinen kysymys, oletko sairastanut joskus syöpää, jos olet niin et saa never ever luovuttaa. Alan itkemään, sekin ilo vietiin multa. Koin olevani tarpeellinen, ajattelin pelastavani jonkun hengen mahdollisesti sillä, että kävin luovuttamassa. Ei se vähentänyt luovuttamisen hienoutta, että menin sinne keksin kuvat silmissäni tai että tiesin saavani sieltä hyvää kylmää tropical-mehua mitä en koskaan ostaisi kotiin tai joisi muutenkaan. Enhän mä syö muutenkaan keksiä tai kolmioleipää tms, ainoastaan verenluovutuksessa. En käynyt siellä eväiden vuoksi vaan sen takia, että haluan auttaa. Nyt olen muiden avun varassa, toivon ihmisten käyvän luovuttamassa jos siihen mahdollisuus. Meitä on monia jotka sitä tarvitsevat ja meitä on monia jotka eivät sitä saa antaa vaikka haluaisivat. Auttakaamme toisiamme, pyyteettömästi tai vaikka sitten niiden keksien kiilto silmissä. Auttaminen on ihanaa, auttaminen on pop!!

Perjantai 3.6

Makaan kinttuni kanssa sohvalla, alkaa sohva kasvamaan selkääni. Saan katsottua paljon nauhoitettuja ohjelmia, välillä otan päikkärit. Hobby Hallin lehti saapuu. Keksin haluta kameran. Olen asiaa miettinyt useasti, aina se on jäänyt. Nyt mietin asiaa enemmän, haluan mennä syksyllä kamerakurssille. Syksystä tulossa varmaan rankka hoitojen suhteen, siinäpä olisi oiva keino saada kanavoitua mahdollista pahaa oloaan muuhunkin kuin liikuntaan. Innostun asiasta niin, että soitan faijalle ja kyselen häneltä kameroista, mitä eroa on Nikonilla ja Canonilla, muutakin kuin nimi. Kysyy olenko menossa huomenna jo töihin, mulle ei selkeesti sovi liika vapaa-aika kun ajattelen ihan liikaa. Kehoittaa kysymään tyttäreltäni kameraa lainaksi jotta näen onko se yhtään mun juttuni. Jos on ,niin sitten kannattaa miettiä vasta ostamista. Hyvä idea, soitan heti tyttärelle ja pyydän kameraansa lainaksi, lupaakin sen. Hienoa, sitten vaan kuvia räpsimään.

Kuvattavana oleminen on ainakin yllättävän hauskaa!! :-)

Sunnuntai 5.6

Jalkaa särkee, mutta olin töissä. Työpaikalla saa hetken aikaa jolloin ei Simo Saatana pyöri mielessäni. Tytär ilmoittaa tuovansa kameran tänään, hienoa, pääsee harjoittelemaan. Kotiin mennessä hän onkin jo paikalla. Otan heti kameran esille ja alan tsuumailemaan. Ei näy mitään, enkö osaa käyttää tätä? ”Äiti, ota se linssinsuojus pois päältä ensin.” Taidan tosiaan tarvita sitä kamerakurssia. ”Tässä on linssi likainen, on jotain täpliä.” ”Putsaa se.” Putsaan ja ei auta, putsaan molemmilta puolilta, sekä linssin että mihin öögani laitan. ”Edelleen on täpliä, onko tää rikki? Hei, ne onkin varmaan jotain tarkennuspisteitä, nyt mää tajusin.” Tytär ottaa kuvia minusta ja laittaa sanapchattiiin tai mikä se lie, se joku pikakuvajuttu, en mä tiedä mikä se on.. Tekstin laittaa myös: ”Äiti opettelee kameraa, ei tuu mitään.” Siinä oli täysin oikeassa, ei tuu mitään. 

En löydä mitään kuvattavaa, koirakin tajusi karata johonkin. Kysyn mitä kuvaan? Kuvaa kukkasta. Räps. Entä sitten, mitä mä nyt kuvaan? Kuvaan banaaneja. Sitten keksin mielenkiintoisen kuvattavan, omat jalkani. Niistä ei ole koskaan liikaa kuvia. Odotan kurssia, kertoiskohan ne siellä mitä muuta voisin kuvata? Loppuu äkkiä eriväriset sukatkin mitä kuvata eikä jalkoja jaksa olla koko aikaa kuvaamassa..

Oho, ei ollutkaan sukkaa jalassa. :-)

Illalla tulee pikkusiskoni perheensä kanssa kylään. Hänellä vajaa kaksi vuotias miehenalku joka osaa laittaa tädin pyörryksiin. Nytkin pussasi niin, että täti meinasi olla helisemässä.  :-)